Loman kuudentena aamuna huomaamme, että osaamme molemmat tilata aamiaiskokilta munakkaan espanjaksi: toinen ilman sipulia, toinen ilman kinkkua. Tänä aamuna yritämme syödä normaalia tuhdimman aamupalan, sillä edessä on vaativa liikuntasuoritus patikkaretken muodossa, joten munakkaat ovat paikallaan.

Palmanovasta on puolen tunnin ajomatka Alaron pikkukaupunkiin, jonka laitamilta lähtee suosittu patikkareitti vuoren huipulla sijaitsevan linnan raunioille. Löydämme reitin alkumerkit helposti, joten auto maantien laitaan parkkiin ja tarpominen alkaa. Ensin kävellään kapeaa ja tasaista asfalttitietä maatilojen, komeiden huviloiden ja oliivilehtojen halki, pikkuhiljaa mutkistuvan tien kaltevuus alkaa kasvaa ja ennen kuin huomaammekaan, olemme jo yllättävän korkealla.

Paria kivikkoista oikopolkua lukuunottamatta reitin alkuosa on asfalttiserpentiiniä, mikä selittyy tien päässä olevalla, ilmeisen suositulla Verger-ravintolalla. Asfalttia pitkin tarpominen olisi tylsää, elleivät maisemat komistuisi sitä mukaa mitä ylemmäs noustaan. Toisaalta meidät ohittavien autojen määrästä päätellen vain harva paikallinen valitsee patikoinnin alhaalta asti ja  ajaa ravintolan laajalle parkkipaikalle, josta reitti jatkuukin huomattavasti hankalampana. Laiskurit.

Ravintolan edustalla meidät ottaa vastaan pieni mutta äänekäs lammaslauma. Olemme kävelleet kolmisen varttia ylämäkeä, joten on hyvä hetki vähän lepuuttaa jalkoja espressojen ääressä ja käydä vessassa. On viikonloppu ja joillain sivustoilla on varoitettu ruuhkasta tällä nimenomaisella reitillä, mutta vaikka muita ihmisiä jonkin verran näkyykin, ei esimerkiksi Vergerissä ole meidän lisäksemme kuin yksi vanhempi pariskunta.

TIlanne muuttuu, kun jatkamme ravintolalta siksakkia ylöspäin vievää hiekkatietä. Ohittelemme lapsiperheitä ja hiukan säälimme aika pieniäkin lapsia, jotka joutuvat kipuamaan kivikkoista tietä ylöspäin lämpimässä ilmassa. Osa patikoijista ei ole varustautunut koitokseen kovinkaan kummoisesti, osalla on varusteet ihan viimeisen päälle. Omat vermeemme ovat jostain siltä väliltä.

Yllätykseksemme saavumme vartin kävelyn jälkeen taas uudelle parkkipaikalle ja ilmenee, että autolla olisi päässyt ravintola Vergeriäkin korkeammalle ja vieläkin lähemmäs määränpäätä, mikäli olisimme ajaneet Orient-nimisen kylän kautta. Tältä parkkipaikalta lähtee sitten lopullinen nousu kohti linnaa. Tämä tapahtuu enimmäkseen kapeahkoa kivistä portaikkoa pitkin. Väkeä on enemmän ja enemmän, suurin osa kävijöistä on vasta kapuamassa ylöspäin. Ohitamme patikointisauvoin varustautuneita saksalaiseläkeläisiä, jotka antavat meille nuoremmille ja nopeammille kiltisti tietä.

Kiviportaita ja kivikkoista polkua noustaan puolisen tuntia, kunnes saavutaan suurelle ja vanhalle portille. Emme suinkaan ole vielä perillä, vielä pitää jaksaa parisataa metriä ylöspäin, kunnes ollaan vihdoin huipulla. Varsinaisia linnanraunioita ei enää juuri näy, mutta huipulle on rakennettu pieni majatalo baareineen sekä pikkainen kappeli. Pihapiirissä on muutamia pöytäryhmiä, joiden ympärillä ihmiset syövät eväitään ja baarista ostamiaan tuotteita. Joillakin näkyy olevan jopa skumppapulloja. Onnea vaan alaspäin menolle.

Maisemat ovat joka suuntaan henkeäsalpaavat. Korkeapaikankammoinen mies on epämukavuusalueensa rajoilla, eikä suostu menemään reunan lähelle; reunan, jota ei ole aidattu mitenkään ja josta pudotus olisi satoja metrejä. Otamme valokuvia ja nautimme eväitämme. Väkeä tulee paikalle koko ajan enemmän ja enemmän, ohittamiemme lapsiperheiden lisäksi paikalla on paljon koululaisia.

Alaspäin menoa varten valitsemme eri reitin. Tämä ei vie Verger-ravintolan kautta ja on ylöstuloa huomattavasti mukavampi ja rauhallisempi siinäkin mielessä, että se kulkee metsän keskellä, yhtyäkseen alempana tuttuun asfalttitiehen. Paluumatkalla näemme parikin tilannetta, jossa vastakkaisiin suuntiin ajavat autot eivät vain mahdu kapealla tiellä toistensa ohi, vaan ylöspäin ajava joutuu peruuttamaan. Kun hieno valkoinen avobemari sivuun peruuttaessaan kolhii pohjaansa äänekkäästi, olemme entistä tyytyväisempiä siitä, ettemme valinneet helpompaa tapaa käydä Alaron linnalla. Autolle lopulta päästyämme jalat ovat loppu, mutta mieli korkealla.

Tässä vaiheessa aktiivisuusmittari näyttää 25 000 askelta ja koko patikkaretkeen on kulunut pysähdyksineen nelisen tuntia.

Ajamme Alaron viehättävän oloiseen pikkukaupunkiin tapaslounaalle ja keskusaukiolle päästyämme huomaamme taas missanneemme yhdet markkinat. Note to self: selvitä etukäteen missä kaupungeissa ja milloin markkinat järjestetään. Aukion vieressä olevan baarin tiskiltä valitaan muutamia erilaisia tapaksia, jotka tuodaan lämmitettyinä pöytään. Lihapullia, perunamunakasta, salaattia, juomaksi sitruunalimut ja jälkkäriksi cafe cortadot – koko lysti yhteensä parikymppiä.

Olemme suunnitelleet palaavamme hotellille ja viettävämme loppupäivän altaan reunalla auringosta nauttien (Zafiron altaat tosin ovat maaliskuussa yhtä lukuunottamatta lämmittämättömiä), mutta koska seuraavalle päivälle luvattu sade näyttääkin sääennusteen mukaan vaihtuneen auringonpaisteeksi, päätämme väsymyksestä huolimatta ottaa haltuun Palman lentokentän kupeessa olevan suuren Fan-ostoskeskuksen ja siirtää auringonoton huomiselle.

Perillä ostoshelvetin ulkopuolella odottaa karu näky: puoli Mallorcaa on päättänyt lähteä shoppailemaan samana päivänä eikä valtavalta ulkoparkkiselta löydy ainuttakaan vapaata pysäköintipaikkaa. Tankkaamme auton parkkipaikalla sijaitsevalla Carrefourin huoltoasemalla, minkä jälkeen tilanne ei ole muuttunut. Onneksi tajuamme ajaa ostarin parkkihalliin, jossa tilaa on rutkasti.

Fan vaikuttaa väentungoksesta huolimatta miellyttävältä ja monipuoliselta ostarilta, jossa saisimme helposti menemään koko päivän. Erityisen mukavaa siinä on se, että kyseessä on ulkoilmaostari, eli kahdessa tasossa sijaitseviin kauppoihin kuljetaan ulkoa käsin. Käymme keräämässä voimia Dunkin Donutsin terassilla donitsien ja kahvin ääressä, ja shoppailemme tuliaisia, kunnes on aika lähteä kohti hotellia ja illallista.

Pikaisen suihkun jälkeen huomaamme jälleen kerran olevamme viimeisten illastamaan saapuvien hotellivieraiden joukossa. Viimeisten asiakkaiden tittelin saa kuitenkin vain muutamaa minuuttia ennen sulkemisaikaa saapuva eriskummallinen, joka ilta samalla tavalla toimiva saksalaispariskunta, jonka miespuolinen puolisko käyttäytyy kuin omistaisi koko paikan. Samainen pariskunta bongataan myöhemmin illalla joraamassa hotellin baarissa viihdelaulajan hoilatessa ikivihreitään. Ihme sakkia.

Palkitsemme itsemme päivän patikoinnista tilaamalla baarista parit valtavat ja suomalaisittain erittäin kohtuuhintaiset drinksut: gin & tonic maksaa peräti 5 euroa. Tässä yhteydessä on myös mainittava, että alkoholijuomat eivät suinkaan kuulu puolihoidon piiriin ja Zafiro-ketjun hotelleissa niin ikään tarjolla olevaa all inclusive -vaihtoehtoa emme edes harkinneet. Hotellimme ravintolassa on kuitenkin erittäin laaja viinivalikoima ja viinipullojen hinnat vaihtelevat 10 ja 20 euron välillä. Siis pullojen. Isot lasilliset punaviiniä maksavat vitosen verran.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *