Patikointia helteessä ja löhöilyä rannalla

Seuraava patikkareittimme on löytynyt Komoot -vaellusreittipalvelusta. Sen lähtöpiste on Sarnanon pikkukaupunkissa, lähellä Monte Sibillinin kansallispuistoa. Reitin varrelle pitäisi sijoittua vuolas joki ja useampikin kaunis putous. Kolmen vartin ajon jälkeen pysäköimme Sarnanon keskiajalla rakennettuun keskustaan, josta kävelemme ensin alaspäin maantien laitaa pitkin, kunnes reitti lähtee länteen. 1700-luvulla rakennetun, sittemmin hylätyn kirkon liepeillä alkaa pian kuulua joen kohinaa. Ohitamme ensimmäisen putouksen sekä 1400-luvulla rakennetun myllyn, pian myös maatilan, jonka aidatulla pihamaalla on niin vuohia kuin moninaisia lintujakin, riikinkukoista hanhiin.

Voimistuva kohina paljastaa seuraavan putouksen, joka onkin todella hieno. Joesta nouseva viileä kosteus tuntuu kuumassa ilmassa ihanalta, tosin tähän asti reitti on kulkenut suht leveää tietä pitkin metsän siimeksessä. Pian olemme kuitenkin paahtavan auringon alla, avonaisissa peltomaisemissa, mikä tulee vähän yllätyksenä (karttaa olisi tietysti voinut tutkia vähän tarkemmin). Seuraava yllätys löytyy käveltyämme hetken matkaa pellon halki vievää polkua pitkin. Jostain syystä reitti on kieltomerkein ja aidoin suljettu. Tutkimme karttaa ja päätämme kiertää reitin vastapäivään, sillä haluamme ehdottomasti nähdä sen eteläpäässä olevat putoukset. Tästä alkaa patikan tuskallisin ja hikisin osuus, sillä varjoa ei juuri ole ja reitillä paljon pelkkää ylämäkeä. 

Lopulta pääsemme jyrkähkösti alaspäin vievälle ja varjoisalle metsäpolulle, jonka päässä solisee Cascata del Pellegrino. Tennacola-joesta ja vuorilta tulevasta lumien sulamisvesistä muodostuva ”Pyhiinvaeltajan putous” on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Istahdamme joen yli vievälle sillalle nauttimaan eväistä ja jääkylmän, kirkkaan veden viilentämästä ilmasta. Noin sadan metrin päässä on toinenkin putous, johon päästäksemme on kiivettävä mutaista ja vetistä rinnettä pitkin. Mutta kun tänne asti on kerran tultu, pitäähän sekin nähdä. 

Hyvin ansaitun lepohetken jälkeen päätämme jatkaa reittiä edelleen vastapäivään, sillä tässä päässä ei ole ensimmäistäkään varoitus- tai kieltokylttiä. Matkan varrella olevalta Pozze dell’Aquasanta -putoukselta eteenpäin polku kulkee peltojen laidalla. Voimakkaat sateet ovat tehneet reitistä paikoin erittäin mutaisen ja vaikeakulkuisen, mutta etenemme suomalaisella sisulla ja vedenpitävillä jalkineilla. Sarnanon lähestyessä reitti siirtyy vehreään metsään ja joen rannalle. Lopulta näemme toisen mahdollisen syyn varoituskylteille -siis mainitun mutavellin lisäksi. Kaatunut puu on sortanut osan joen yli vievästä sillasta. Meille ei tuota suuria vaikeuksia päästä siltaa pitkin joen yli. Toki varoituskylttejä pitää noudattaa, mutta kuten sanottu – jos olisimme lähteneet liikkeelle reitin eteläpäästä, emme olisi nähneet ainuttakaan kylttiä ennen vaurioitunutta siltaa ja jos silta olisi ollut oikeasti poikki, emme välttämättä olisi päässeet joen yli lainkaan.

Loppumatka on taas aikamoista tuskaa kun väsyneet jalkamme vievät meitä paahtavassa helteessä kohti Sarnanon vanhaa kaupunkia. Note to self: älä lähde patikoimaan päivän kuumimpaan aikaan. 

Rannalla

Seuraavana päivänä ei patikoida vaan ajetaan merenrannalle, San Benedetto del Tronton rantakaupunkiin. Sen hiekkarannoilla on runsaasti täyden palvelun lidoja, ravintoloita ja putiikkeja. 

Chalet da Paoloni  -lidossa aurinkovarjo ja kaksi tuolia melkein eturivistä eli rannan vierestä maksavat parikymppiä päivältä. Löydämme paikkamme, asettaudumme makuuasentoon ja nautimme hetken ihan vain paikallaan olemisesta. Mereen on kuitenkin pakko päästä. Kumpikaan meistä ei varsinaisesti ole vannoutunut auringonpalvoja, joten uinnin jälkeisen kuivattelun sijaan kävelemme rantaa pitkin läheiselle aallonmurtajalle ja takaisin. Lounasta ei tarvitse etsiä, sillä melkein tyhjässä Paolonissa saa myös herkullista merellistä ruokaa: friteerattuja mereneläviä, simpukkapastaa ja salaatteja sekä karahvillinen hyvää ja edullista valkoviiniä. Paikan omistajaperhe lounastaa samaan aikaan ja on hellyttävää nähdä monta sukupolvea syömässä ja turinoimassa saman pöydän ääressä.

Vaikka loman alkupäivinä ei kannattaisi viettää koko päivää auringon alla ja ainakin kuumimmat hetket tulisi viettää sisällä, huomaamme yhtäkkiä viettäneemme rannalla yli viisi tuntia – jotenkin aika vaan tuntuu kuluvan rannalla nopeasti, vaikkei mitään ihmeempää tekisikään. Pakkaamme rantakamat ja palaamme Marchen maaseudulle. Matkan varrelle osuu jälleen kerran uusi upea kukkulakaupunki ja jälleen kerran hetken mielijohteesta pysähtyminen kannattaa. Montedinovessa on mahtavaa kävellä vailla päämäärää ja osua ihan vahingossa näköalapaikalle, johon voisi jäädä useammaksi tunniksi ihailemaan maisemia.