Madeira: ensinäkymiä ja -makuja
Mennyt kesä on ollut monessakin mielessä poikkeuksellinen aiempiin vuosiin verrattuna, eikä vähiten siksi, että tänä vuonna kesälomamme alkaa vasta elokuun puolivälissä. Useiden tuttavien somepäivityksistä ja samaan kohteeseen kanssamme lentävien määrästä päätellen yllättävän moni muukin lomailee näin loppukesästä.
Kumpikaan meistä ei ole aiemmin käynyt Madeiralla, siis aikuisiässä. Mies on käynyt saarella joskus teininä, eikä kuulemma muista matkasta oikein mitään (saarella ollessamme hän tosin bongaa peräti kaksi edelliseltä reissulta tuttua hotellia). Upea luonto ja lämmin sää vetävät meitä puoleensa, ja Madeira oli yksi vaihtoehdoista jo viime kevään lomareissua suunnitellessa. Silloin taisimme kuitenkin olla niin myöhään liikenteessä, että hinnat olivat jo nousseet liian korkeiksi. Tällä kertaa löysimme Tjäreborgin valmismatkojen valikoimista suhteellisen huokean paketin, lennoilla ja etukäteen hyvältä vaikuttavalla hotellilla.
Niinpä eräänä elokuisena maanantaiaamuna löydämme itsemme Helsinki-Vantaalta jonottamassa tanskalaisen Jettime-yhtiön koneeseen. Kyseessä on vanha Boeing, mutta kyyti on tasaista, crew lentäjiä myöten suomalainen (ei sillä, että asialla olisi mitään merkitystä) ja etukäteen varatut (maksulliset, mutta tarjouksesta puoleen hintaan ostetut) ateriat jopa maukkaita. Jos jostain saa napista, niin siitä, että ilman lisämaksuja matkatavaroiden yhteispaino per matkustaja saa Jettime’lla olla vain 20 kg per matkustaja. Yhtiön omassa lehdessä kerrotaan syy: 5 kiloa matkatavaroita per matkustaja vähentää lennon aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä merkittävästi. Selitys ei ihan vakuuta, mutta palataan tähän blogimme Madeira-osuuden lopuksi.
Toinen napinan aihe koskee lennon aikana kuultavia kuulutuksia, joissa vähän turhan moni asia on “ihana” tai “ihastuttava”. Kuulutuksia on paljon ja ne ovat ajoittain ihastuttavan pitkiä. Luojan kiitos vastamelukuulokkeet on keksitty. Ne ovat lennon aikana ihanat.
Vajaan kuuden tunnin lennon jälkeen vuoristoinen ja vihreä saari Atlantin valtameren keskellä alkaa lähestyä. Funchalin lentokentän kiitorata on kuulemma ollut yksi maailman lyhyimmistä ja haastavimmista silloin, kun mies on edellisen kerran saarella käynyt. Lyhyt se on edelleen, mutta jatkettu sitten viime näkemän sen verran, ettei Jettime’n kone ainakaan kovin äkäistä äkkijarrutusta joudu tekemään.
Funchalin kompaktilla ja viehättävällä lentokentällä löydämme matkatavaroinemme Hertzin pisteelle, jossa erittäin ystävällinen ja avulias virkailija hoitaa paperityöt nopeasti. Ilmenee, että varaamamme Renault Clio on reilusti upgreidattu limited edition -Meganeen (jollaisia näemme Madeiralla viikon aikana runsaasti). Saamme perinpohjaisen opastuksen vuokra-autoille varatuille parkkipaikoille, jossa musta kaunottaremme odottaa. Hertzin Gold-asiakkaille ajoneuvoluokan korotus muuten toimii näköjään vain ulkomailla – kun viikkoa myöhemmin vuokraamme auton Suomen Hertziltä, auto on juuri se minkä olemme varanneetkin.
Ensivaikutelmat Madeiran liikenteestä saamme valta/moottoritiellä lentokentältä Funchalin pohjoispuolelta Lidon alueelle, jossa hotellimme sijaitsee: vilkkua ei kaistalta toiselle siirryttäessä juuri näytetä, nopeusrajoituksia (70-90 km/h) enimmäkseen noudatetaan, liittymäkaistat ovat sekä isolle tielle tullessa että sieltä poistuessa todella lyhyitä, tunneleita on paljon. Navigaattorimme suomenkielinen naisääni kuulostaa Ella Kanniselta. Ja auto tuntuu todella tehokkaalta.
Puolessa tunnissa olemme perillä ja löydämme hotellimme. Etukäteen Google Mapsista bongatut lähialueen ilmaiset parkkipaikat ovat täynnä ja pysyvät täynnä, vaikka kuinka cruisailemme rantatietä edestakaisin. Matkasta väsyneinä luovutamme pian ja päädymme maksamaan hotellille parkkihallipaikasta 6 euroa vuorokaudelta. Eipähän tarvitse seuraavinakaan päivinä ryhtyä tyhjän parkkiruudun saalistamiseen.
Ajamme ensin Baia Azul -hotellin eteen ja marssimme respaan kirjautumaan sisään. Meille tarjoillaan lasilliset madeiraviiniä, joka on juuri niin pahaa kuin muistelimmekin sen olevan. Respan täti hoputtaa meitä siirtämään automme parkkihalliin paikalle ajavan turistibussin tieltä, ja jatkamme check-iniä vasta kun auto on turvallisesti ahtaassa hallissa, josta muuten pääsee hissillä paitsi hotelliaulaan, myös suoraan 10. kerrokseen, jossa sijaitsee merinäköalallinen huoneemme.
Modernin, valoisan ja siistin ensivaikutelman antaneen hotellin huone on tilava, siistin näköinen ja sisustukseltaan skandinaavisia ja merellisiä sävyjä sekä retroelementtejä yhdistelevä. Kylpyhuone on melko askeettinen, samoin valkoiseksi maalattu parvekkeemme. Näihin ja upeisiin merinäkymiin tutustumme tarkemmin myöhemmin, ensin on päästävä huuhtomaan matkan pölyt hotellin altaalla, jonka ympärillä loikoilee brittejä ja saksalaisia. Sää on pilvinen mutta lämmin, ja tuntuu illan pimetessä vain lämpenevän.
Allaspulahduksen, hotellihuonesuihkun ja pukeutumisen jälkeen siirrymme hotellin eteen odottelemaan ilmaisbussia, joka vie meidät Funchalin keskustaan. Baia Azulista tällä bussilla ja takaisin pääsee muutaman kerran päivässä, tällä kertaa olemme ison bussin ainoat kyyditettävät. Vartin ajon jälkeen bussi jättää meidät Funchalin satama-alueelle, madeiralaisen supertähden Christiano Ronaldon kunniaksi pystytetyn CR7-museon eteen.
Museon eteen puolestaan on pystytetty tämän legendaarisen futaajan kookas mutta ruma patsas, ei kuitenkaan se kohua aikoinaan herättänyt “näköispatsas”. Ilmeisesti hyvän onnen toivossa patsasta on urakalla hinkattu etumuksen kohdalta. Me emme tee tätä vaan luotamme omaan onneemme. Käyskentelemme hetken suurella rantabulevardilla, mutta pian nälkä iskee ja on päästävä syömään ensimmäinen madeiralainen illallisemme.
Etukäteiskartoituksen perusteella Funchalista löytyy runsaasti hyvätasoisia ravintoloita, myös kasvisruokaa on tarjolla. Yksi mm. Happy Cow -sivustonkin noteeraamista ravintoloista löytyy muutama sata metriä rantabulevardilta kaupunkiin päin, pittoreskin kävelykadun varrelta. Olemme Olive’s -ravintolan illan ensimmäiset asiakkaat ja saamme kivan pöydän kadulle antavien avointen ikkunoiden vierestä.
Alkuun gluteeniton leipälautanen kolmella erilaisella levitteellä, risotto ja uppopaistettuja vuohenjuustorenkaita. Pääruoaksi vedet kielelle tuovalta ruokalistalta valikoituvat paikallisesta erikoisherkusta eli mustahuotrakalasta valmistettu filee pinaatilla, valkosipulilla höystetyillä kasviksilla ja rapukastikkeella, sekä filotaikinalla peitettyjä kasviksia ja mozzarellajuustoa. Ruokajuomaksi valitsemme tietysti pullollisen portugalilaista valkoviiniä – viinit ovat iloksemme näinkin laadukkaassa ravintolassa erittäin maltillisesti hinnoiteltuja, 13-22€/pullo.
Ruoka saa arvosanan “ihan ok”, eli ensimmäinen tuntuma paikallisesta ruoasta ei ole tajunnan räjäyttävä kokemus, muttei myöskään karmaiseva pettymys. Kalafile on kuivahkoa ja valkosipulia on annoksessa käytetty turhan reilusti. Kun pitkän odottelun jälkeen saamme vihdoin laskun, summa ei onneksi päätä huimaa. Jätämme Olive’sin kehutun passionhedelmä-juustokakkupalan väliin ja suuntaamme jälkiruoalle aiemmin lähistöltä löytämäämme kahvilaan, jossa tilaamme ensimmäiset lomamme useista paikallisista espressotyyppisistä lyhyistä kahveista – bicojen lisäksi otamme portugalilaisen herkun, jota tulemme loman jälkeen ikävöimään: pastel de nata on paahtovanukas, joka ainakin tässä kahvilassa on aivan järkyttävän maukas. Kaksi kahvia ja vanukas maksavat yhteensä 1,80€.
Kahvien jälkeen käyskentelemme Funchalin keskustassa, ihailemme arkkitehtuuria ja otamme valokuvia. Paikallisessa apteekissa teemme löydön: La Roche-Posayn ja Avenen aurinkotuotteet myydään 50% alennuksella, joten niitähän on pakko ostaa. Palaamme rantabulevardille, jossa nainen ottaa kuvia rantapuiston kolibrikukista ja mies huomaa pikkuisen kioskin, jossa myydään mm. paikallista ponchaa: tuorepuristettua limeä ja appelsiinia, hunajaa ja paikallista rommia. Lasillinen tätä herkkua maksaa 2,5€.
On aika palata hotellille nukkumaan. Hotellin ilmaisbussi lopettaa toimintansa iltakuudelta. Lidon alueelle pääsee Funchalin keskustasta vaikka kävellenkin, mutta juuri nyt kolmen vartin kävely olisi liikaa vaadittu, joten hakeudumme bussipysäkille, josta hotellllemme pääsee kolmella eri bussilinjalla. Emme löydä kadun varrelta lippuautomaattia, onneksi keltaisiin paikallisbusseihin saa ostaa liput myös bussin kuljettajalta, joskin hinta on vähän kalliimpi kuin jos käyttäisimme ladattavaa matkakorttia, eli 1,95€.
Vartin kestävän bussimatkan aikana improvisoimme ja päätämme matkata bussilla pysäkin verran suunniteltua pidemmälle ja piipahtaa Madeiran uusmmassa ostoskeskuksessa Forum Madeirassa: pieni, mutta viehättävä ostari, johon tarkempi tutustuminen jää tuonnemmaksi. Nyt on tärkeämpää tutkia alakerran Pingo Doce -hypermarketin valikoimaa. Mukaan ostetaan eväitä seuraavan päivän patikointiretkelle ja juomia hotellihuoneen jääkaappiin – kuuden litran vesikanisteri, limua ja pari pulloa paikallista valkoviiniä. Vinho verde -pullon saisi alle puolellatoista eurolla, me panostamme laatuun ja ostamme kolme euroa maksavan pullon.
Kävelemme Forum Madeiralta ostoksien kera kohti hotelliamme ja sen takaa kauniina valopisteinä hohtavaa Funchalia. Olemme Madeiralla ja loman alku vaikuttaa lupaavalta.