Pilvien yläpuolella
Edellispäivän ohjelmassa on ollut lähinnä löhöilyä ja syömistä. Lounas on nautittu Forum Madeiran pohjoispuolella olevassa venezuelalaiskahvilassa Gran Caracasissa, illallinen puolestaan ostoskeskuksen kupeessa niinikään sijaitsevassa nepalilaisravintolassa, jonka nimi ei yllätä ketään. Vasta pari kuukautta aiemmin avautuneessa Himalayassa on ystävällinen nuori tarjoilija ja ihan ok ruoka: lammastikka on erinomainen, palak paneer olisi voinut olla maustetumpikin. Tarjoilija on kuulemma omin kätösin tehnyt jälkiruoaksi laskun yhteydessä tuodut riisivanukkaat.
Illalla on menty aikaisin nukkumaan, sillä aamulla teemme jotain mitä ei ole lomalla montaa kertaa tullut vapaaehtoisesti tehtyä: heräämme kuudelta ja jätämme hotelliaamiaisen väliin. Huoneessa sentään keitämme vedenkeittimellä pikaiset teet ja hotkimme edellisiltana Pingo Docesta ostetun papaijan puolikkaan.
On pilkkopimeää, kun ajamme automme hotellin parkkihallista ja suuntaamme Funchalista pohjoiseen vievää tietä, joka vie meidät kohti korkeuksia. Kapeita ja osin katuvalottomia teitä ajaminen ei ole kauhean mukavaa, mutta onneksi muuta liikennettä on tuohon aikaan aamusta vähän. Kun aamu valkenee, huomaamme ajavamme keskellä synkän suomalaiskuusikon kaltaista metsää, jonka loputtua olemmekin vuoristomaisemassa ja pilvien yläpuolella.
Kohteemme on tänä aamuna Pico do Arieiron näköalahuippu 1800 metrin korkeudessa. Jos olet nähnyt Madeiralla pilvien yläpuolella otettuja auringonnousukuvia, ne on otettu täällä. Perillä odottaa säähavaintoasema ja ravintolarakennus, ja yllättäen todella paljon autoja. Kun paikalle johtaa vain yksi tie, jota meidän lisäksemme näimme vain yhden auton ajavan, emme ymmärrä milloin nämä muut ovat paikalle tulleet. Edellisenä iltana? Keskellä yötä?
Parkkipaikalta on lyhyt kävelymatka kivistä polkua pitkin loivalle vuorenrinteelle ja sen alapuolella olevalle näköalatasanteelle, joista molemmilla kymmenet ihmiset jo odottelevat auringonnousua. Rinteellä istuskellaan toppatakit ja viltit päällä, mikä ei ole yhtään liioittelua. Tässä korkeudessa tuulee kovaa ja kun aurinkokaan ei vielä lämmitä, lämpötila keikkuu kymmenen plusasteen tienoilla. Meillä itsellämme on ihan liian vähän päällä, mutta suomalaisella sisulla kestämme tuulen ja viiman. Sitäpaitsi tasan klo 7:40 pilvien takaa nouseva aurinko on maaginen näky, jonka myötä kylmyys unohtuu totaalisesti.
Aivojen on vaikea tajuta, että olemme pilvien yläpuolella, yli 1800 metriä merenpinnasta. Näkymä on niin upea, että auringonnousu tuo kyyneleet silmiin. Mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan tai valokuvat välittämään tätä fiilistä, vaikka luonnollisesti otammekin kymmeniä valokuvia vuorenrinteen molemmilta puolilta. Näköalarinteen toiselta puolelta lähtisi yksi saaren vaativimmista patikointireiteistä. Sen jätämme ensi kertaan, sillä loman toiseksi levadavaellukseksi olemme valinneet Levada do Caldeirao Verden.
Edelleen Pico Do Arieirosta vaikuttuneina ja varsin iloisina siitä, että jaksoimme herätä keskellä yötä nähdäksemme tämän luonnonnäytelmän, lähdemme laskeutumaan alaspäin, tällä kertaa kohti koillista Madeiraa. Synkkä kuusimetsä näyttäytyy jälleen, mutta pikkuhiljaa maisema muuttuu vehreämmäksi ja vaihtelevammaksi. Tien varrella näkyy aavemaisia hylättyjä taukopaikkoja. Tie kulkee läpi suojellun luonnonpuiston, joka on kauneinta Madeiraa tähän asti.
On aamupalan aika. Santanan pikkukaupungin laitamilla sijaitsevassa kahvilassa tilaamme reilunkokoiset kinkku-juustosämpylät, suklaacroissantin, miehen kämmenen kokoisen pullan ja kaksi cappuccinoa. Koko setti kustantaa 7.5€, mikä pistää taas hetkeksi miettimään kotomaamme kahvilahintoja.
Pastiseriasta on 10 minuutin ajomatka (kyllä, kapeaa tietä ja ylöspäin) Levada do Caldeirao Verden lähtöpaikalle. Laajalla pysäköintialueella on vielä runsaasti tilaa, vaikka matkaoppaissa onkin kehotettu olemaan tämän levadavaelluksen lähtöpaikalla viimeistään aamukymmeneltä (kello on hieman yli). Patikkaretken pituudeksi kerrotaan 13 km ja aikaa pitäisi varata viitisen tuntia.
Kun pääsemme idylliseltä metsänvartijan talolta itse polulle, olemme keskellä satumetsää. Vanhoja, valtavia puita naavaa oksillaan, erikoisia juurakoita, villinä kasvavia hortensioita ja muita kukkia, monenkirjavaa vihreyttä. Aurinko ei vielä pääse lämmittämään pilvien tai oksiston läpi, joten reippaan askelluksen mukanaan tuoma lämpö on tervetullutta. Polulla on rauhallista; meidät ohittaa pari kiireisempää pariskuntaa, me ohitamme ranskalaisseurueen.
Polku kapenee ja muuttuu levadan vieressä kulkevaksi kivetykseksi, joka on kapeimmillaan kolmisenkymmentä senttiä leveä ja jonka toisella puolella, teräsvaijeriaidan takana, on pahimmillaan parinsadan metrin pystysuora pudotus. Jostain syystä korkeanpaikankammoista miestä ei kuitenkaan hirvitä lainkaan. Kenties luonnon kauneus, levadaa reunustava äärettömiin korkeuksiin jatkuva viherseinämä tai luonnon huumaava tuoksu helpottavat ja rauhoittavat.
Sitten pääsemme tunneleihin. Reitillä on neljä tunnelia, joista kaksi vähän pidempää, ehkä satametristä. Onneksi olemme lukeneet reittiohjeet etukäteen tarkkaan ja varustautuneet otsa- ja taskulampuin. Paluumatkalla osa vastaantulijoita turvautuu puhelimen valaisimeen, joka toki saattaa riittää valaisemaan sen verran että näkee mihin astuu. Tunneleissa on viileää ja kosteaa, ja myönnettäköön, paikoin vähän ahdistavaa. Niiden jälkeen ollaan kuitenkin jo lähellä määränpäätä, eli korkealta vuorelta valuvaa vesiputousta ja sen alla olevaa lampea.
Ilma on jo lämmennyt ja osumme paikalle sopivan hiljaiseen aikaan, niinpä mies vaihtaa ison kiven takana uimahousut ylleen ja pulahtaa lampeen – jonka vesi on jääkylmää. Miehen kuivateltua ja vaihdettua vaatteensa, alkaa paikalle valua jatkuvana virtana muita patikoijia. Paluumatkalla saammekin väistellä vähän väliä vastaantulevia isompia ja pienempiä seurueita, sillä ohituspaikat ovat kapeilla levadakiveyksillä harvassa.
Silti olemme ajoittaneet oman retkemme hyvin. Reilun 13 kilometrin vaellukseen kuluu meiltä kolme ja puoli tuntia. Metsänvartijan talon viereisestä kahvilasta ostamme pikkaiset kahvit eli bicaiset. Pysäköintialue on jo täynnä ja pari autoa jonottaa vapaata paikkaa. Poistuessamme alueelta kohtaamme ensimmäisen kerran tilanteen, jossa vastaantuleva liikenne, eli kaksi pakettiautoa, joutuu peruuttamaan päästääkseen meidät jatkamaan matkaamme.
Lähdemme ajamaan kohti Funchalia Madeiran itäpuolella kulkevaa rannikkoreittiä pitkin ja pysähdymme lounastamaan aivan saaren lentokentän vieressä sijaitsevaan Machicon kaupunkiin – osin siksi, että kaupungissa sijaitsee yksi Madeiran harvoista hiekkarannoista. Etsimme tovin parkkipaikkaa Machicon keskustasta, mutta syystä tai toisesta liikkeellä on paljon ihmisiä ja autoilijoita, joten joudumme jättämään automme hieman kauemmaksi.
Käymme paikallisessa hampurilaisravintolassa syömässä nopean lounaan ja jatkamme kohti rantaa. Lähestyessämme rantabulevardia alkaa kuulua kiihkeää julistusta ja yleisön hurrausta. Rannan tuntumassa on esiintymislava, jonka edessä suuri väkijoukko heiluttaa lippujaan ja kylttejään, ja pitää melkoisen kovaa ääntä. Menossa on Funchalin pormestarin Paulo Cafofon vaalitilaisuus. Portugalilaiset vaalitilaisuudet ovat melkoisen kiihkeät näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna.
Machicon pienehkön hiekkarannan hiekka on roudattu paikalle Marokosta. Koska Madeiran rannat ovat lähes poikkeuksetta kivisiä, ei ole ihme, että suuri määrä paikallisia on tullut viettämään lauantaipäivää juuri tälle rannalle. Levitämme hamampyyhkeet hiekalle ja käymme pulahtamassa Atlantin valtameressä, jonka vesi on mukavan tuntuista tässä aallonmurtajien ja laitureiden reunustamassa poukamassa.
Matkalla takaisin autolle näemme hääparin poistumassa paikallisesta kirkosta ja pysähdymme supermarketiin tuliais- ja juomaostoksille. Machicosta pääsee kätevästi saaren rantaa myöten kulkevalle moottoritielle, joten olemme puolessa tunnissa takaisin hotellillamme.
Suihkun ja pakollisten parvekeoluitten jälkeen siirrymme Baia Azulin edustan bussipysäkille odottamaan paikallisbussia, joka on jo saapuessaan melko täynnä, ja täyttyy vain entisestään kun lähestymme Funchalia. Onhan lauantai-ilta.
Funchalissa viinifestivaalit jatkuvat. Tällä kertaa ehdimme kävelykadun viinikojuille niiden aukioloaikaan ja maistelemme yhtä valko- ja yhtä punaviiniä. Jälkimmäinen vie makunsa puolesta voiton, olemmehan jo huomanneet, että paikalliset valkoviinit ovat selvästi liian “aggressiivisia” eli aika oudon makuisia. Istumme pitkän pöydän ääreen ja kuuntelemme lavalla soittavaa paikallista kansanmusiikkia ja poppia yhdistelevää kokoonpanoa, samalla googlaamme itsellemme illallispaikan.
Muutaman minuutin kävelymatkan päässä, viehättävällä pikkukadulla sijaitsee Paula’s Bistro. Ravintolan sisätiloissa ei istu ketään, kadun puolella kyllä. Mekin valitsemme pöydän ulkoa. Henkilökuntaan kuuluva rouvashenkilö -liekö Paula itse- vaikuttaa vähän tekoystävälliseltä, jopa tylyltä, paitsi silloin kun hän seurustelee paikalle saapuneiden ystävättäriensä kanssa.
Alkuruokamme -grillatut katkaravut ja vuohenjuustoa marmeladin kera filokuoressa- eivät vielä täysin vakuuta, vaikka maukkaita ovatkin. Sen sijaan pääruoat ovat nappisuoritus, etenkin lähes täydellinen tonnikalapihvi, joka tarjotaan kasvisten kera. Toinen pääruoka, ravioleja pinaatti-ricottatäytteellä ovat nekin oikein hyviä. Ruokajuomaksi otamme pullovettä ja pari todella reilua kaatoa upeaa portugalilaista valkkaria. Illallisen hinta on tänä iltana tippeineen yhteensä 50€.
Kävelemme rantakadulle, jossa viinifestivaalit jatkuvat ja terasseilla on paljon ihmisiä. Päivän patikkaretki vaatii kuitenkin veronsa, me hyppäämme bussiin ja käväisemme ennen nukkumaan menoa vielä pikaisesti Forum Madeirassa, joka on viikonloppuisin auki peräti keskiyöhön.