Lecce

Seuraavana aamuna heräämme ajoissa, sillä edessä on kaupunkipäivä. Auto starttaa tasan yhdeksältä ja vajaan tunnin ajomatkan jälkeen olemme saapuneet yhteen Apulian suurkaupungeista, barokkikaupunkina tunnetuun Lecceen. Hakeudumme ensin navigaattorin tarjoamalle ilmaiselle pysäköintialueelle, mutta sen ollessa täynnä tyydymme maksulliseen, sinisillä viivoilla rajattuun kadunvarsipysäköintiin. Parkkimaksu ei päätä huimaa, kahdella eurolla auton voisi pysäköidä tähän seuraavaan aamuun asti.

Shoppailua ajatellen olemme liian myöhään liikkeellä, sillä osa kaupoista on jo menossa siestalle. Käymme muutamassa vaateliikkeessä, joista varsinkin Gaudin outlet osoittautuu kivaksi löydöksi, tosin alekausi alkaa olla lopuillaan eikä sopivia kokoja meinaa löytyä. Leccen vanhan kaupungin itäpuolella on joka tapauksessa paljon kiinnostavia putiikkeja.

Suuntaamme kohti vanhaa kaupunkia ja matkan varrella ohitamme paikallisen mäkkärin, johon näyttää olevan kokoontuneet kaikki Leccen koululaiset. Menemme syömään Il Ristoro dei Templari -ravintolaan: ristiretkiteemaisessa paikassa on turistimeininkiä, mutta menköön. Tarjoilijamme lienee ensimmäistä päivää töissä, sillä vanhempi kollega joutuu ojentamaan tätä useaan otteeseen, kun ruokailuvälineitä putoilee maahan ja meidän annoksemme päätyvät naapuripöytään. Saamme lopulta ruokaa – hevosenjauhelihapyöryköitä alkuun, pääruoaksi gnoccheja ja ravioleja eri kastikkeilla.

Kaarle V:n linna vanhan kaupungin reunamilla on pettymys. Liput maksavat vain 3€, mutta kun linnan salit ovat enimmäkseen tyhjiä, parissa salissa on paikallisen modernistin vähemmän kauniita töitä ja linnan museokin on kiinni, jatkamme kohti Leccen roomalaista amfiteatteria ja maineikasta Santa Crocen basilikaa. Kirkon ovella kysytään koronatodistus ja myydään lippuja; 9 eurolla pääsisi kaikkiin merkittäviin Leccen kirkkoihin, meille riittää halvempi lippu, jolla pääsee sekä Santa Croceen että hienoon, kirkkotaidetta sisältävään Museo Diocesano d’Arte Sacra di Lecceen. 

Kaarle V:n linna

Leccen roomalainen amfiteatteri

Santa Crocen basilika

Museo Diocesano d’Arte Sacra di Lecce

Näiden jälkeen Leccessä alkaa sataa (jostain ilmestyy välittömästi sateenvarjomyyjiä). Me menemme sadetta pakoon jätskille. Baldo Gelatoa on kehuttu Lonely Planetia myöten eikä suotta; maistamamme erittäin suklaapitoiset jäätelöannokset vievät kielen mennessään.  

Käyskentelemme kiireettömästi pitkin siestaa lopettelevaa vanhaa kaupunkia. Erään kirkon edessä on ihmisjoukko odottelemassa kohta alkavia häitä. Sveitsiläis-amerikkalaisen pariskunnan morsio saapuu paikalle Rolls Roycella, jonka kuski kehottaa paikalle kerääntyneitä turisteja taputtamaan. Mekin seuraamme hetken selkeästi varakkaamman väen seremonian alkua, kunnes jätämme Leccelle jäähyväiset ja palaamme autolle.

Hyppy turkoosiin

Suuntaamme kohti rannikkoa, Torre del Orsoa ja erityisesti Grotta Della Poesiaa. Kyseessä on meren rannalla sijaitseva maksullinen arkeologinen alue, mutta oikeasti kaikkia paikalle tulevia kiinnostaa vain lukuisista somevideoista tuttu luonnonmuodostelma: kallioiden ympäröimä ”luola”, jossa kallioiden reunoilta voi hyppiä mereen. Hyppiminen on kai periaatteessa kiellettyä, mutta kaikki sitä silti tekevät. Olemme paikalla vain puolta tuntia ennen alueen sulkemisaikaa, mutta paikalla on silti muutamia turisteja ja yksi iso, äänekäs joukko italialaisnuoria. Kun nämä lopulta häipyvät, uskallamme mekin hypätä. Pelottaa vietävästi, mutta pakko tämä on hoitaa alta pois, kun kerran olemme tänne saakka matkanneet. Noin neljän metrin ilmalennon jälkeen jalat (tai toisen hyppääjän tapauksessa peppu) osuvat lämpimään veteen. Videotallenteet hypyistä on olemassa! 

Aurinko laskee, ilta pimenee, täysikuu valaisee Salenton halkaisevaa maisemaa. Matkan varrella oleva Ipermac osoittautuu kivaksi pikku ostariksi, jonka vaatekaupastakin löytyy ostettavaa. Pastanteko majapaikassa on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, joten ostamme kaupasta paikallista tuorepastaa, tomaattikastiketta sekä pullollisen primitivoa. Tänä iltana katsomme ruoanlaiton ja syömisen aikana Grande Fratello VIPpiä eli paikallista julkkis-Big Brotheria.