Patikointia Gran Sassossa
Edellisvuoden matkallamme Abruzzoon tutustuimme Gran Sasson kansallispuistoon ja kiipesimme Campo Imperatoren vuoristotasangon keskeltä Monte Aquilalle. Tällä kertaa päämäärämme on melkein kilometrin alempana. Tunnin ajomatkan päässä Rosetosta, reilun kilometrin korkeudessa sijaitsee Pietracamelan ihastuttava vuoristokaupunki. Ajomatkan loppuosa sinne on reissun hurjinta serpentiiniä. Onneksi tien päällyste on hyvässä kunnossa eikä vastaantulevaa liikennettä juuri ole.
Patikkareittimme kulkee aluksi parinsadan metrin verran pitkin Pietracamelan 1500-1600 -luvuilta peräisin olevien rakennusten välisiä hiljaisia kivikatuja. Kaupungin reuna jää taaksemme ja löydämme itsemme leveältä metsäpolulta, jossa vastaan tulee meitä tervehtivä metsänvartijakaksikko. Polku sukeltaa syvemmälle metsään ja on enimmäkseen paksun lehtikerroksen peittämä. Pian kuuluu jo veden solinaa: täälläkin vuorilta tuleva lumien sulamisvedet muodostavat vuosittain joen, joka kesän mittaan tyrehtyy ja kuivuu. Tähän aikaan kesästä kirkasta ja jääkylmää vettä on uomassa vielä runsaasti. Maasto ja luonto ovat kuin satumetsästä, saamme taivaltaa kaikessa rauhassa kaksistaan. Reitin varrella on muistomerkkejä, joiden infotauluissa kerrotaan viime vuosituhannen alussa alueella lumimyrskyssä kadonneita ja myöhemmin kuolleina löytyneitä kiipeilijöitä. Mietimme heidän kohtaloaan, juttelemme luonnonsuojelualueen eläimistä – ja kuin sattumalta nainen huomaa joen toisella rannalla pienen metsäkauriin, joka jää hetkeksi katsomaan meitä, kunnes loikkii metsän siimekseen. Upea ja ikimuistoinen hetki.
Reitin puolivälin lähestyessä polku yhtäkkiä kapenee ja alkaa nousta jyrkästi. Kapuamme huohottaen ylöspäin, kunnes pääsemme pienelle vesiputoukselle, jonka lähelle pääsee ilmeisesti autollakin. Paikalla on nimittäin italialaisperhe, joka katsoo meitä uteliaana. Pidämme evästauon puolivälin putouksen alla, joskaan emme saa nauttia eväistä rauhassa kovinkaan pitkään; seuraavaksi paikalle saapuu joukko nuoria ja vanhempi mies, kenties opettaja. Tämä ohjaa nuoria samaan kohtaan, jossa me jo istuskelemme. No, johan tässä on levätty tarpeeksi. Nuoriso antaa meille kohteliaasti tietä ja jatkamme patikointia kivistä mutta melko levää polku pitkin, kohti Prati di Tivon vuoristokylää, jossa sijaitsee suosittu laskettelukeskus. Vastaan tulee harvakseen muita patikoijia ja mm. kävelykepin kanssa kulkeva nunna. Kuinkahan korkealta hän on tulossa? Meille korkein kohta on reilussa puolessatoista kilometrissä, jossa vuoristomaisemat ovat upeat. Matkan kokonaiskestoa pidentävät varmasti lukuisat hetket, jolloin on pakko pysähtyä sekä ihailemaan maisemia että ottamaan niistä kuvia.
Prati di Tivon liepeillä ihmettelemme laiduntavia lampaita, vuoristohotelleja ja tyhjiä hiihtohissejä. Yksi gondolihisseistä veisi vuoren huipulle myös näin kesäisin, mutta me emme tällä kertaa hyppää kyytiin vaan jatkamme taivaltamme niittyjen halki ja lopulta takaisin metsän siimekseen. Reitti laskeutuu loivasti kohti Pietracamelaa. Loppumatkasta jalkamme ovat jo niin väsyneet, että askeltamiseen täytyy varsinkin jyrkimmissä kohdissa keskittyä oikein kunnolla ettemme kaadu ja loukkaa itseämme. Lopulta Pietracamela näkyy ja kylän keskellä vesiputouksina virtaavan joen ääni kuuluu.
Reilut 12 kilometriä ja neljä tuntia kestäneen patikoinnin jälkeen vaihdamme autolla vaatteita ja menemme lounaalle Pietracamelan keskustassa sijaitsevaan ravintola Antica Locandaan. Nainen tilaa sienipastaa ja paistettuja kasviksia, mies lammasmuhennosta ja uunissa paahdettuja perunoita. Maalaisruoat ovat herkullisia, samoin jälkiruokaespressot. Päivän patikka on ehdottomasti yksi koko reissun kohokohdista.
Patikkaa seuraavana päivänä ei juuri jaksa liikahtaa mihinkään. Iltapäivällä käymme sentään tutustumassa airbnb:mme parvekkeelta näkyvään Montepaganon kukkulakaupunkiin. Vanhan kaupungin vanhoista kaariporteista ja laitamilta on upeat näkymät merelle ja maaseudulle – ja moderniin häävastaanottokompleksiin, jossa juuri vihitty miespari juhlii vieraineen. Olemme hieman aiemmin osuneet myös kaksikon hääkuvaussessioon eräällä Montepaganon porteista. Ajamme vielä Roseto degli Abruzzin rantakadulle ja iltapäiväjätskeille. Nainen saa niin jättimäisen annoksen, että ensimmäisen kerran elämässään joutuu jättämään osan jäätelöstä syömättä.
